Oon mä kyllä aika hyvä suunnistajakin

Tänään ajattelin toissapäivän Mertaranta ja legendat –ohjelman innoittamana kirjoittaa suunnistuksesta, johon puolisoni on minut temmannut mukaan. Tällä viikolla oli ohjelmassa Minna Kaupin päivä, ja siinä on nainen minun makuuni. Olen jo vuosia seurannut hänen uraansa ja ihailen hänen tahdonvoimaansa ja selviytymiskykyään. Minusta ei olisi moiseen mediamyllytykseen tai yksityiselämän tonkimisen aiheuttamasta kurjasta olosta selviytymiseen! Meillä on Minnan kanssa paljon yhteistä… Olemme samanikäisiä, olemme kieltenopettajia ja harrastamme suunnistusta. Minnan sivuja voi käydä katselemassa täältä: http://www.minnakauppi.com/

Today I thought I’d write about orienteering, which I’ve been pulled into by my spouse. The day before yesterday I watched a TV-show called Mertaranta ja legendat (Mertaranta and the legends) where famous Finnish athletes tell about their lives. On this week’s show there was the orienteer Minna Kauppi on the spotlight. I really admire her! I’ve been following her career for years and I admire her will and survival skills. I wouldn’t have what it takes to survive being talked about in the media and having your personal life poked around all the time.  We have some things in common with Minna; we are the same age, we are both language teachers, and orienteering is our hobby. Minna’s page can be viewed here: http://www.minnakauppi.com/

 

Lisäksi suunnistuksesta kiinnostuneille voisin linkata tähän tuttavani Outin blogin: http://outihytonen.blogspot.fi/ Outin kanssa oltiin samaan aikaan Tarton yliopistolla vaihdossa, ja siellä tutustuttiin.

Another interesting orienteer is a friend of mine, Outi, with whom I was an exchange student in Tartu at the same time. Her blog can be found here: http://outihytonen.blogspot.fi/

 

Aiemmin en edes tiennyt suunnistuksen olevan urheilulaji, sillä se oli aina ollut tavallinen osa partiotoimintaa. Olen pienestä lähtien harrastanut partiota. Suunnistusta harjoiteltiin aina muutaman kerran vuodessa, ja lisäksi retkikohteissa oli usein suunnistustehtäviä. Retkipaikkoihin piti aina löytää kartan ja kompassin avulla parkkipaikalta tai bussipysäkiltä. En muista, että minulla olisi ollut mitään erityisen negatiivisia tunteita suunnistamista kohtaan kuten joillakin, jotka väittivät ”mä aina kuitenkin eksyn”. Yleensä löysin perille ihan mukiinmenevästi. Sitten isompana opetin itse suunnistustaitoja pienille partiolaisille.

A few years back I didn’t even know orienteering was a competition sport, since it had always been a natural part of scout activities. I’ve been a scout since I was ten. We practiced orienteering a few times per year, and at all the camps we had orienteering tasks. The campsites were reached by the help of a map and a compass from the parking lot or the bus stop. I don’t remember having any negative thoughts about orienteering, like some scouts, who claimed “I always get lost anyway”. Usually I did find my way to the right destination. When I was older, I taught orienteering to younger scouts.

 Suunnistaminen oli sellainen asia, joka vaan kuului partiotoimintaan; taidon avulla löysi minne oli menossa. Vasta kun tutustuin puolisooni tajusin että suunnistaa voi muutenkin kuin partiossa. Kävimme ensimmäisen kerran yhdessä iltarasteilla syksyllä 2009. Siitä se sitten lähti se suunnistusharrastus.

Orienteering to me was something that just belonged to being a scout: with this skill you found the places you were supposed to. When I met my spouse, who took me to my first evening orienteering event in 2009, I started orienteering as a hobby!

Muutama vuosi kävin iltarasteilla satunnaisesti, ja seurasin mukana kilpailuihin huoltojoukkona. Sitten kaveriporukan Venla-joukkueesta puuttuikin joku, ja he soittivat minulle kysyäkseen mukaan. Silloin osallistuin ensimmäistä kertaa Venlojen viestiin. Kokemus oli tosi kiva! Silloin sain mennä lyhimmän osuuden neljästä. Seuraavanakaan vuonna en ollut ajatellut osallistuvani kunnes joku tutun tutun joukkue oli jälleen vajaa, ja taas sitä mentiin. Silloin meidän joukkueesta puuttui toinenkin tyyppi, ja suunnistajapankin kautta sinne eksyi joku varamiehenä Suomeen matkustanut ulkomaalainen, jota ei ilmeisesti haitannut meidän harrastelijamaisuus, kunhan pääsi metsään. Meidän joukkueen tavoitteena oli päästä hyväksytysti maaliin, ja tämä ulkomaalaisvahvistus oli innoissaan kun oli nostanut meidän joukkueen sijoitusta useilla sadoilla sijoilla. :D

A few years I attended orienteering events every now and then, and I tagged along to the competitions, acting as the service team for my spouse. Then a team participating in the Venla-relay was one person short, and a friend of mine called me and asked if I could take part in their team. This was really a great experience! In my first venla-competition I got to go the shortest leg of the relay. The next year I hadn’t thought of participating, but again a friend’s friend’s team was missing an orienteer, and there I went again. That year we were missing another person, so we got one foreigner from the “orienteer bank” to run for us. She was the backup-orienteer for some team from abroad, and she was just happy to be able to take part in the competition, she didn’t mind that our goal was just to get to the finish line. She was really excited that she raised our rank by some two hundred places. :D

Viime vuonna olin ensimmäistä kertaa venloissa ihan suunnitellusti, alusta alkaen joukkueen jäsenenä ilmoittautuneena. Silloin sain osuudekseni ankkuriosuuden, joka oli vielä erityisen pitkä. Yhteislähtö oli jännittävä tapahtuma, ja oli hilkulla että olisimme ehtineet viimeiseen vaihtoon. Kuitenkin vaihto suljettiin kun meidän kolmososuus oli metsässä, ja jouduin jännittäen seisoskelemaan karttani viereen satojen muiden suunnistajien kanssa odottaen lähtölaukausta. Olin ankkuriosuudella kaksi tuntia ja seitsemäntoista minuuttia, mutta maaliin päästiin! Loppusuoralla jaksoin vähän juostakin, vaikka suurimmaksi osaksi menin reitin kävellen. Ystäväni laittoi ehkä kuukausi sitten viestiä venla-joukkueellemme että mennäänkö tänä vuonna samalla porukalla uudestaan. Vastasin että tietenkin! Lappeenranta, here we come!

Last year was the first year I was had actually planned to take part in the Venla-relay from the beginning. I had the last leg of the relay to orienteer, which was exceptionally long. The second start was nerve-wrecking, and it had been close that I wouldn’t have ended up in the second start, but the third participant in our team was still in the forest when the exchange closed. I was standing beside my map before the second start with hundreds of other women waiting for the start. It took me two hours and seventeen minutes to find all the control points on my leg, but we did get to the finish line! I even had some strength to run the last few hundred meters to the finish line, even though I had mostly been walking in the forest. My friend sent our previous team a message about a month ago asking whether we should attend this year’s competition with the same team, and I immediately answered: I’m in! Lappeenranta, here we come!

Olen aina ollut kiinnostunut kartoista, ja minulla on karttojen ja reittien suhteen hyvä kuvamuisti. Yleensä päädyn ulkomaanreissuillakin olemaan se, joka kulkee kartta kädessä ja hoitaa koko porukan oikeaan paikkaan. Haaveena olisi hankkia seinälle valtava maailmankartta, johon voisi merkitä paikat, joissa on käynyt. Suomikin olisi hyödyllinen! Olen kerännyt googlemapsiin sellaista kirpputorikarttaa Suomesta, ja juuri äsken päivittelin sinne Turun kirppareita, sillä huomenna suuntaan yhden yön reissulle Turkuun.

I’ve always been interested in maps, and I have a good picture memory when it comes to maps and routes. When abroad, I am most likely the one with a map in my hand leading the group to wherever they want to go. I would love to buy a huge world map, hang it up on the wall, and tag the places I’ve been to. A map of Finland would be nice, too! I’ve been creating a googlemaps map of second hand stores in Finland, and I just updated it for Turku, since I am going to Turku for a short visit tomorrow.

Nyt kun meillä on auto, on helpompi päästä iltarasteille ja talvella korttelirasteille! Liian harvoin tulee kyllä silti lähdettyä, korttelirastit kun ovat niin aikaisin sunnuntaisin, jolloin olen usein joko muualla tai priorisoin nukkumista.  Kohtahan se varsinainen suunnistuskausi alkaa ja pääkaupunkiseudulla on taas iltarasteja lähes joka iltana. Syksyisin en tykkää enää liikkua metsässä kun kammoan hirvikärpäsiä. Niitä ei kyllä ollut lapsuudessani! Mokoma riesa kyllä.

Now that we have a car, it is easier to get to the orienteering events. Still I realize I don’t attend them as often as I would like, maybe because the events here in the winter are always early on Sunday mornings, when I am often elsewhere or prefer to prioritize sleeping! The orienteering season starts in April, and then there will be more events, nearly every evening here in the capital area. In autumn time, I don’t like to spend time in the forest because of the vicious deer flies. I am sure we didn’t have them in my childhood! They are a nuisance. 

Suunnistus on kyllä mielestäni Minnan myötä tullut tunnetummaksi. Mertaranta ja legendat –ohjelmasta Minnan sanoin: ”Mä toivoisin et mä oisin semmonen esikuva, et tää meidän laji on tosi kova ja siisti laji”. Minulle Minna ainakin on esikuva, sellainen reipashenkinen ja sitkeä ihminen, joka vaikeuksista huolimatta on iloinen ja nauravainen. Kaikki siis suunnistamaan, se on oikeesti kova ja siisti laji. :)

Minna has made orienteering more tangible to the public. In the TV-show Minna said: “I wish I could be a sort of role model for orienteering, that it is a really tough and cool sport”. To me, she is a role model, a woman who is brave and tough, and is always happy and laughs even though faced with difficulties in life. So everyone go try orienteering out, it is a really cool hobby! :)

Mikä tänään harmitti

Luin ratikassa työmatkalla Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa kun huomasin kirjanmerkkini kadonneen. Se oli ihan juuri ollut siinä. Istuin sellaisessa nivelkohdassa olevassa yhden hengen penkissä, ja olin latonut olkapääni viereen, seinustan pienelle hyllylle reppuni, kahvini ja kirjanmerkkini. Kun paria pysäkkiä ennen omaani rupesin etsimään kirjanmerkkiä, sitä ei löytynytkään. Ei ollut repun alla, tason raoissa eikä se ollut pudonnut lattiallekaan. Nousin ylös, ravistelin kaikkia tavaroitani (mahdoin näyttää kummalliselta siinä ketkutellessani) mutta ei löytynyt. Kyllä harmitti. Siinä oman pysäkin lähestyessä ei auttanut kuin unohtaa kirjanmerkki, painaa mieleensä sivu, jolle olin päässyt (118) ja pakata kirja reppuun. Olin saanut kirjanmerkin kevätlukukauden päätteeksi muutama vuosi sitten eräältä työkaverilta, joten sillä oli tunnearvoa. Eli jos joku näkee jossain matalalattiaisen ratikan lattialla pyörimässä sellaista metallista koristeellista kirjanmerkkiä, jossa on punainen nauha kiinni, saa poimia talteen!

On my way to work today in a tram I was reading Emmi Itäranta’s novel “Memory of Water” when I realized I had lost my bookmark. It had been right there a minute ago. I sat beside the sort of folding part of the articulated tram, in a one-person seat and had placed my backpack, my coffee, and my bookmark on this sort of plastic shelf beside the seat. A few stops before mine I started looking for the bookmark, which was nowhere to be found. It wasn’t under my bag, in the gaps of the shelf, or even on the floor. I got up, shook all my stuff (I must’ve looked peculiar shaking around like that) but there was no bookmark. I had no choice but to memorize the page I was on (118) and pack the book into my backpack. I had gotten the bookmark as a gift from a colleague at the end of the spring semester a few years back, so it had a sentimental value. So if someone comes across a metal bookmark which has a red ribbon attached to it lying around in a newer type of tram, pick it up!

 

Lukemisesta piti siis kertomani. Viime vuonna osallistuin Helmet-kirjastojen Kirjan vuoden lukuhaasteeseen (aiempia mainintoja aiheesta löytyy täältä: http://vikerkaar.vuodatus.net/search/query/tags/?tag=lukuhaaste2015 ). Sain viime vuonna luettua yhteensä 33/50 lukuhaasteeseen sopivaa kirjaa.

So, I planned to tell something about my reading hobby. Last year I participated in the Helmet Reading Challenge (the previous entries about this can be found here: http://vikerkaar.vuodatus.net/search/query/tags/?tag=lukuhaaste2015 ) Last year I managed to read 33 out of 50 books.

Tämän vuoden lukuhaaste löytyy täältä:

http://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Uutispalat/Helmetlukuhaaste_2016(80206)

This year’s challenge can be found here:

http://www.helmet.fi/en-US/Events_and_tips/News_flash/Helmet_reading_challenge_2016(80416)

Alkuvuosi alkoi tehokkaasti, olin ensimmäisten viiden viikon aikana lukenut jo kahdeksan kirjaa. Nyt on tahti vähän hidastunut. Tällä hetkellä on menossa kevyenä matkalukemisena se Teemestarin kirja (kohtaan 5. kirjasta voi tehdä kirjanaaman) sekä Mo Yan:in teos Seitsemän elämääni (39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja), jota luen lähinnä iltaisin kotona kun kirja on niin paksu ja painava.
 

The beginning of 2016 was very efficient; within the first five weeks I had already read eight books. Now the pace has slowed down a bit. At the moment I am reading a light paperback “Memory of Water”, and as a heavier “evenings book”, the Nobel-prize winner Mo Yan’s novel “Life and Death are Wearing Me Out”, which I read in the evenings at home because it is a thick, heavy book.

 

Tähän mennessä olen lukenut:

4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja: Fabio Geda – Krokotiilimeri (19.1.2016)

8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa ei ole lukenut aiemmin: Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (15.1.2016)

11. Sarjakuvakirja: Art Spiegelmann – MAUS (29.2.2016)

14. Historiaa käsittelevä tietokija: Daniel Ryden – Maailmassa on virhe (26.2.2016)

19. Kirjan päähenkilö on unelmatyössäsi: Laila Hirvisaari – Vienan punainen puu (8.1.2016)

20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan: Jean-Paul Didierlaurent – Lukija aamujunassa (24.1.2016)

25. Kirjassa on yli 500 sivua: Dan Brown – Da Vinci –koodi (12.1.2016)

30. Viihteellinen kirja: Antoine Laurain – Punaisen muistikirjan nainen (5.2.2016)

41. Kirjassa lähetetään kirjeitä: Anthony Doerr – Kaikki se valo jota emme näe (3.2.2016)

44. Kirjassa joku kuolee: Agatha Christie – Idän pikajuna (30.1.2016)

So far I’ve read (didn’t have time to find out if some of these have been translated into English):

4. Fabio Geda – Krokotiilimeri (19.1.2016)

8. Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (15.1.2016)

11. Art Spiegelmann – MAUS (29.2.2016)

14. Daniel Ryden – Maailmassa on virhe (26.2.2016)

19. Laila Hirvisaari – Vienan punainen puu (8.1.2016)

20. Jean-Paul Didierlaurent – Lukija aamujunassa (24.1.2016)

25. Dan Brown – Da Vinci –koodi (12.1.2016)

30. Antoine Laurain – Punaisen muistikirjan nainen (5.2.2016)

41. Anthony Doerr – All the Light We Cannot See (3.2.2016)

44. Kirjassa joku kuolee: Agatha Christie – Murder on the Orient Express (US title: Murder in the Calais Coach) (30.1.2016)

Usein tykkään lukea minulle erilaisiin kulttuureihin sijoittuvia tositarinoihin perustuvia romaaneja. Esim. Jemenistä, Afganistanista ja Iranista on tullut luettua paljon traagisia henkilötarinoita. Lempikirjailijoitani ovat Chimamanda Ngozi Adichie, Lisa See, Enni Mustonen, Sari Luhtanen, Anja Snellman, Edwidge Danticat ja Louise Erdrich. Ja sitten Leena Lehtolaisen Maria Kallio –dekkarit ovat viihdyttäviä kuunneltavia.

I often like to read true story –based novels that take place in foreign cultures. For example I’ve been reading about the tragic lives in the conflicts in Yemen, Afghanistan, and Iran. Among my favorite authors are Chimamanda Ngozi Adichie, Lisa See, Enni Mustonen, Sari Luhtanen, Anja Snellman, Edwidge Danticat and Louise Erdrich. I also like the detective stories of Maria Kallio by Leena Lehtolainen, they are good as audio books.

Joskus luin sellaista Margit Sandemon viihdekirjasarjaa ”Jääkansan tarina”. En koskaan saanut käsiini sarjan ensimmäisiä kirjoja, mutta loppupään luin varmaan kaikki. Silloin lainasin niitä noin 40:ää kirjaa yksitellen kirjastosta, mutta nyt yritän haalia niitä itselleni kirpputoreilta. Tällä hetkellä varastossani on tosin vasta kolme. Olisi kiva lukea se sarja uudelleen. Samoin Potterit pitäisi taas lukea kerran läpi, edellisestä kerrasta on varmasti joku seitsemän vuotta!

Some years back I read this series by Margit Sandemo called ” The Legend of the Ice People”. I never got my hands on the first books of the series, but I think I did read all the rest of the about 40 books. I borrowed them one by one from the library, but now I am trying to find them at second hand stores. At the moment I only have three. It would be nice to read the entire series again. I should also reread the Potter series once more, the previous time was probably seven years ago!

Mulla on usein monta kirjaa kesken, parhaassa tapauksessa yksi kevyt pokkari, jota kuljetan mukanani kaikkialla, yksi paksumpi teos, jota luen iltaisin ja vielä joku äänikirja, jota on hauska kuunnella tehdessäni jotain muuta kuten siivota, tiskata, pelata tietokoneella, neuloa. En yleensä osta kirjoja omakseni, kun ne tulee kuitenkin luettua ehkä vain kerran. Kirjastot ovat erinomaisia täällä, eikä kirjojen varaaminenkaan nykyään enää maksa mitään. Joskus ostan matkoille pokkareita kirpputoreilta, mutta muuten tulee lähinnä hyödynnettyä kirjaston palveluita.

I usually have several books on the go at a time. Sometimes even three: one light paperback, which I carry around everywhere I go, one thicker novel, which I read in be at night, and then an audio book, which I listen to while doing other things like cleaning, playing computer games, or knitting. I don’t buy book often, since I usually read them only once. The libraries here are excellent; they even removed the request fee. Sometimes I buy paperbacks in second hand stores to be read when traveling, but mostly I use the library services.

Hiihto- ja ruoanlaittolomalla / Skiing and cooking vacation

Mökki Kontiolahdella

Sotkuinen majapaikkamme

Etelä-Suomen talvilomalla olimme Pohjois-Karjalassa hiihtelemässä. Etelä-Suomessa ei oikeastaan voi hiihtolomasta puhua, kun tuntuu ettei lunta riitä hiihtelyyn. Täällä ei ole missään vaiheessa talvea edes saatu kaikkia latuja kuntoon lumenpuutteen vuoksi! Joka tapauksessa ensimmäistä kertaa tänä talvena pääsin hiihtämään vasta kauniissa karjalaisissa maisemissa.

Lähiladulla

During the winter vacation of southern Finland I was in North-Karelia skiing. In southern Finland you can’t really talk about skiing vacation like we used to, since there’s hardly enough snow to ski nowadays. They haven’t even been able to fix up all the ski tracks here this winter due to lack of snow! Anyway the first time for me to ski this winter was in the beautiful Karelian landscapes.

Kontiolahdella Höytiäisen rannalla

Kontiolahden kirkonkylällä

Viikon aikana hiihtokilometrejä kertyi flunssanjämistä huolimatta yli 40 km, mikä on meikäläiselle jo aika paljon. Hiihdosta innostuneena käytiin sitten Tiirismaalla hiihtämässä viime sunnuntai-iltana. Matkaa kertyi reilussa tunnissa lähes 6 km. Ongelmaksi tuolloin muodostui laskeutuva pimeys, ja viimeinen 1,1 kilometrin lasku oli hidasta koska en uskaltanut laskea mäkeä pimeässä. Ensi kerralla otsalamppu mukaan koska se oli kyllä ihan kiva latu. Ja kyllä luisti vähän liikaakin kun latu oli sivakoitu liukkaaksi aiemmin päivällä olleen vapaan tyylin Finlandia-hiihdon takia. Samalla ladulla oli aiemmin mennyt tuhansia hiihtäjiä.

During the week I managed to ski over 40 km, regardless of the remains of the flu. This amount is quite a lot for me. Now I am enthusiastic about skiing again, and on Sunday evening we went to ski at Tiirismaa hill. In a bit over an hour I skied nearly 6 km. The problem then was the advancing darkness, and the last 1,1 kilometer downhill slide was really slow because I couldn’t just let go since I couldn’t see the slopes of the track. Next time I’ll need to remember my head lamp since the track was really nice. The track was awfully slippery because the Finlandia-ski competition had taken place on those tracks earlier that day, so there had been thousands of people skiing.

Kuhaa kerrakseen

Kota-keittiön ulkotuli

Iltaisin sain kokkailla perheelleni. Mökin omistajapari toi meille heti toisena iltana monta kuhaa, ja siinähän sitten opettelimme perkaamaan ja valmistamaan niitä. Pari päivää syötiinkin sitten kalaa, sillä olimme ehtineet ostaa jo lohifileenkin ennen tuoreiden kalojen saamista. Lohesta syntyi ihan perinteisesti lohikeitto. Söimme myös lahjaksi saatua peurapalvia (pastan kanssa) ja paistelimme ulkona tulella peuranakkeja ja nuotioperunoita. Oli kyllä hyvät ruoat sillä reissulla vaikka itse sanonkin! Viimeisenä iltana leivoimme key lime pie:n, josta osan veimme isäntäväelle kiitokseksi kuhista.

Hiilloksen maaginen hehku

In the evenings I could cook for my family. The owner of the cottage brought us several zanders fresh from the icy lake. So we had to learn how to gut and prepare them. A few days we ate fish, since we had already bought a salmon fillet before we got the fresh fish. The salmon ended up as traditional soup. We also had some venison cured slowly in mild heat (made pasta out of it). We also grilled some venison sausages outside on the fire, and made some “campfire potatoes”. We really had plenty of excellent food on the trip, even though I say so myself! On the last evening we baked a key lime pie, and part of it we took to our hosts as a thank you for the zanders.

Kontiolahden satamassa

Hiihdimme ainakin kolmen kunnan alueella. Kontiolahdella hiihdimme kahdesti, sekä ampumahiihtokeskuksessa että Kontioniemeltä kirkonkylälle. Kontioniemellä bongasimme Karjalan kunnailla –sarjasta tuttuja rakennuksia vaikkei varsinaista filmikylää löytynytkään. Täytyy palata paikalle sitten joskus kesällä niin kävellen olisi helpompi pyöriä alueella kuin nyt autolla kun osa teistä oli auraamattomia. Liperin kunnan alueella hiihdimme Honkalammen asuinalueen ympäristössä. Se oli tosi tasainen ja kiva latu. Lisäksi hiihdimme Kolin alueella (Lieksa), Loma-Kolilta lähtevän Rintasenvaaran reitin ja lisäksi Ukko-Kolin huipulla pienen lenkin. Harmillisesti näkyvyys oli koko viikon kovin heikko kun lunta satoi lähes joka hetki, niin Suomen kansallismaiseman kauneus jäi näkemättä.

Ukko-Kolin huipulta saattoi vähä erottaa saaria Pielisellä

Napakelkka

Meikäläinen kelkassa, veli pyörittää

We skied on the track of three different municipalities. In Kontiolahti we skied twice, at the biathlon center, and then from Kontioniemi to the church. In Kontioniemi we saw some houses from the TV-serie Karjalan kunnailla even though we couldn’t find the original film village. We’ll need to return to the site in the summer, since the places will be without snow and easier to find and reach on foot than by car. In  Liperi we skied around Honkanummi residential area. This was a really flat and nice track. And then we skied around Koli skiing center (in Lieksa). The first track there was from Loma-Koli and went around a hill called Rintasenvaara. And the second track was a shorter one on top of fell Ukko-Koli. Unfortunately the weather was snowy all week so visibility was not at its best and we failed to see the “national Finnish scenery”.

Höytiäisen jäällä mökkimme edustalla oli napakelkka, ja sillä sai melkoisen vauhdit, jo muutaman kierroksen jälkeen alkoi pyörryttää!

There was a spinning sled on the ice of lake Höytiäinen. There's a good spinning with this one!

Lisäksi kävimme Joensuussa pari kertaa ostamassa torilta karjalanpiirakoita. Lomamme alkuvaiheeseen osui ravintolapäivä, ja löysimme Joensuusta kauniin huvilan, jossa toimii englantilainen päiväkoti. He järjestivät ravintolapäivän tiloissaan ja tarjolla oli hodareita ja vohveleita. Yksinkertaista, hyvää ja toimiva konsepti! Joensuussa olisi varmasti ollut muutakin nähtävää, esimerkiksi Gardenian tropiikki perhospuistoineen mutta käytimme mieluummin aikamme hiihtämiseen.

Ravintolapäivän lounaspaikka

We visited Joensuu city a few times to buy authentic Karelian pastries from the marketplace. In the beginning of our vacation happened to be Restaurant Day. We found this beautiful villa where an English playschool organized a Restaurant Day event. They sold hot dogs and waffles. Simple, delicious, and a good concept! There would have been a lot to see in Joensuu, but we decided to use our time skiing. For example the tropical garden Gardenia with the butterfly garden would have been cool to see.

Eräänä iltana Kolilta palatessamme meinasimme törmätä hirveenkin. Pimeys oli juuri laskeutunut, ja onneksi ajoimme vain noin viittäkymppiä pienemmällä tiellä kohti mökkiä. Sieltä ojasta se hirvi vaan pomppasi auton eteen ja rauhallisesti lönkytti auton editse. Onko ne oikeasti niin tyhmiä eläimiä?! Kyllä oli todella lähellä, hirvi meni vain metrin-parin päästä liikkuvan automme konepellistä tien poikki. Onneksi oli hiljainen vauhti, viisi silmäparia hereillä ja kuljettaja ehti jarruttamaan. Kyllä siinä sydän hakkasi lujaa vielä pitkään tämän jälkeen. Seuraavana iltana kun ajelimme hämärässä kohti mökkiä jokainen tapitti keskittyneesti pientareita. Pohjois-Karjala taitaa olla Suomen hirvisimpiä seutuja.

Hirvivaara

One evening as we drove back to the cottage from Koli we nearly hit an elk. The darkness had just fell, and luckily our car moved at around as slow as 50 kiometers per hour on a small road. The elk just bounced from the side of the road in front of the car and calmly trotted across the road in front of the car. Are they really such stupid animals?! It was really close, the elk passed just a meter or two from the hood of the car. Fortunately the speed was slow, there were five pairs of eyes awake, and the driver used the brakes in time. My heart raced after this event for a long time! The next night as we drove in the dusk all of us attentively followed the sides of the road! Norht-Karelia is probably the most elk-dense area in Finland.

Ukko-Kolin rinteillä

Tuolihississä

Jonkin verran päädyin myös laskettelemaan kun suksi ei luistanut. Viimeisenä kokonaisena päivänä oli sää niin kehno, että suojalumi vaan takertui suksiin ja tuntui kuin optigrip-suksien sijaan jalassa olisi olleet japanilaiset puukengät, joilla sitten yritti päästä latua eteenpäin. Kolmensadan metrin jälkeen päätin vaihtaa alamäkilaskuun ja soitin veljen hakemaan minut kanssaan rinteeseen. Ensimmäisen tunnin ajan sujui laskettelu Ukko-Kolin rinteillä ihan mukavasti mutta jostain syystä munkkitaukomme jälkeen rupesi laskettelusuksillakin tökkimään. Vaikka kuinka otin alamäissä vauhtia syöksylaskulla, jouduin joissain kohdin lykkimään tai luistelemaan todella painavilla laskettelusuksilla. Ikinä aiemmin en ole joutunut pysähtymään kesken laskettelurinteen raaputtamaan suksien pohjasta lumi- ja jääkökkäreitä kun ei yksinkertaisesti päässyt edes alaspäin! Että olipahan kurja keli kun ei alamäkeenkään päässyt.

Saaria taustalla

I also got to do some downhill skiing when the cross-country skis wouldn’t slide. On the last whole day the weather was bad for skiing: the wet snow gathered underneath the skis and it felt as if I had a pair of Japanese wooden shoes in my feet instead of my Optigrip skis. After three hundred meters I gave up and called my brother to fetch me to join him on the slopes. The first hour of downhill skiing went nicely, but after we had a short break for having filled doughnuts the skis really started slowing down. Even though the slopes are downhill, and after a lot of speed by going straight downward, I had to push the skis at some point or use the skate skiing technique instead of just sliding using slalom. The slalom skis are really heavy, so skate skiing is really difficult with them. Never before have I had to stop mid-slope to clean the snow and ice from underneath the slalom skis! It is weird that they didn’t move downhill.

Kauris ja pupu on kavereita

 

Viime viikonloppuna olimme Hämeessä kauniissa lumimaisemissa, ja eilen maanantaina oli niin kaunis sää niin kävin vähän kuvailemassa tulevassa pihapiirissämme. Etenkin eläinten jälkiä oli hauska katsella, kauriit olivat vallanneet koko pihan ja jälkiä risteili siellä täällä. Yhdessä kohdassa näytti siltä, että kauris ja jänis olisivat kulkeneet yhdessä rinnakkain. Yksi jänis oli kulkenut hauskasti maakellarin katon poikki, ja pari kaurista oli jättänyt terveisensä papanoiden muodossa. Hiukan kyllä huolestuttaa tuo eläinpaljous tulevan puutarhani kannalta. Ehdin muuten kylvää helmikuun puolella (karkauspäivänä!) tomaatit ja paprikat jo itämään! :)

Last weekend I spent some time in Häme in the beautiful snowy landscapes. Yesterday (Monday) it was sunny, so I had to go outside to take some pictures in our future yard. Especially the animal tracks were fun to follow around. There had been several roe deer prancing around the yard, and at one point it seemed that a hare and a deer had walked side-by-side together! The deer had left some greetings in the form of poo in the yard. I am a bit worried about my future garden in terms of the multitude of animals around, they will probably love to eat everything I’ve planted!  By the way I did have time to sow the first seeds this year on the last day of February (leap day!), I put some peppers and tomatoes in pots of soil. :)

Kauriiden valtatiet pihalla

Jänis loikki katon poikki

Jätösterveiset

Tästä se lähtee, kevään ja kesän puutarhointiprojektit! Tigerista löytyi eurolla istutusruukkuja ja Plantagenilta roudattiin taimimultaa.

Here start the gardening projects for this spring and summer. I found some planting pots from Tiger and we bought the soil from Plantagen.

Loppuun vielä kuva meidän parvekkeelta. Tänä talvena on ollut harvinaisen kauniita taivaita useana iltana, tämäkin kuva on otettu ihan tavallisella pokkarikameralla ilman mitään kikkailua vaan automaattiasetuksilla ilman salamaa.

As a conclusion I'll post a picture taken from our balcony. This winter has provided a beautiful sunset on several nights. This picture was taken with a normal pocket camera with the automatic settings without the flash.